NÄKÖRADAT

Näkötoimintojen ymmärtämiseksi on syytä kerrata lyhyesti nykyisiä käsityksiä näköratojen rakenteesta. Näköaistimukseen vaikuttaa sekä silmän optinen rakenne että verkkokalvon ja näköratojen toiminta. Valo kulkee silmän eri kerrosten läpi verkkokalvolle, jonka tappi- ja sauvasolut ottavat valoenergian vastaan. Verkkokalvon läpi kulkiessaan näkötieto muuttuu sähköimpulsseiksi, jotka välittyvät näköhermon kautta polvitumakkeeseen (PT, nucleus geniculatum laterale) ja sieltä primääriseen näköaivokuoreen (alue 17 eli V1), jossa oikeasta ja vasemmasta silmästä tulevat kuvat yhdistyvät (=fuusio).

Näköradassa on erilaisia hermosäikeitä: ohuita säikeitä (n.80%), jotka vievät tietoa pienistä gangliosoluista pieniin polvitumakkeen soluihin. Tämä ns. parvosellulaarinen rata (parvo=pieni) vastaa värinäöstä kokonaan ja sen lisäksi korkeakontrastisesta hienoja juovia ja pieniä yksityiskohtia koskevasta näkötiedosta. Noin 10% säikeistä on paksuja, ne lähtevät suurista gangliosoluista ja päätyvät suuriin polvitumakkeen soluihin. Tämä magnosellulaarinen rata ei kuljeta hyvin korkeaa tarkkuutta vaativaa näkötietoa, mutta on tehokas matalien kontrastien ja liiketiedon kuljettamisessa (ns. transientti näkötieto).

Kuva 1. Näköradat yksinkertaistettuna. Tässä kuvassa näkyy paitsi päänäkörata, joka kulkee polvitumakkeen kautta primääriselle näköaivokuorelle (V1) ja siitä eteenpäin, myös tektaalinen näkörata, jota kautta näkötieto pääsee parietaalisiin eli päälaenlohkon toimintoihin ohi primäärisen näköaivokuoren, jolloin kuvan yksityiskohtien analyysiä ei tapahdu.

Osa näköradan säikeistä ei kulje polvitumakkeen kautta vaan eroaa pääradasta ja päätyy nelikukkulaan (NK, colliculus superior) ja sieltä pulvinarin kautta aivokuorelle (Kuva 1.) tai lukuisiin tumakkeisiin, joista silmiä liikuttavien lihasten säätelystä vastaavien hermojen tumakkeet ovat toiminnallisesti tärkeimmät.

Näköaivokuorelta näkötieto leviää kymmeniin toimintoihin aivokuoren eri osissa, missä se yhdistyy muiden aistien välittämään tietoon ja muistikuviin. Näkötieto jakaantuu aivoissa kahteen pääsuuntaan, ohimolohkoon menevään eli temporaaliseen ja päälaenlohkoon menevään eli parietaaliseen rataan, joissa molemmissa on useita keskuksia (Kuva 2.).

Kuva 2. Parvo- ja magnosellulaarisen näkötiedon kulku näköradoissa ja niiden väliset yhteydet erittäin yksinkertaistettuina. AIT=anteriorinen inferotemporaalinen alue, 7a=parietaalinen alue, CIT=sentraalinen inferotemporaalinen alue, VIP=ventraalinen intaparietaalinen alue, MST= mediaalinen superiorinen temporaalinen alue, LIP=lateraalinen intraparietaalinen alue, PIT=posteriorinen inferotemporaalinen alue, MT=mediaalinen temporaalinen alue.

Näiden toimintojen välillä on siksi paljon yhteyksiä, että näkötiedon käsittely on normaalitoiminnan aikana erittäin hyvin synkronoitu aivojen eri osissa. Jos ratojen toimintaan tulee häiriöitä, toiminnallinen muutos saattaa koskea vain jotain osatoimintaa muiden toimintojen pysyessä normaaleina. Tällaisessa tapauksessa asianomainen henkilö kyllä huomaa näössään tapahtuneen muutoksen, mutta lääkäri osaa sen mitata vain, jos hän kuuntelee oireiden laatua riittävän tarkasti ja osaa hahmottaa, mitä mittauksia on tehtävä. Nykyisten kliinisten tutkimusten suurin heikkous on siinä, että magnoradan toimintaa ei useimmiten tutkita lainkaan, vaikka sen merkitys on toki ollut tunnettu jo yli viisitoista vuotta. Työelämässä magnoradan välittämä matalakontrastinen näkötieto ja liikkeen erottamiskyky ovat tärkeitä erityisesti liikenteessä, mutta niillä on merkitystä hyvin monissa muissakin työtehtävissä.

Näkötoiminnat jaetaan neurofysiologiassa perifeerisiin eli silmän ja näköhermon toimintoihin ja sentraalisiin eli aivojen toimintoihin. Rajana useimmiten on polvitumake. Polvitumakkeen ohittavien tektaalisten säikeiden osalta se on se keskiaivojen tumake, johon näköhermon hermosäie päätyy.

Näkeminen on lähinnä aivotoimintaa, perifeeriset näkötoiminnat ovat vain kuin kamera välittämässä tietoa. Perinteisesti näkötutkimukset jakautuvat silmälääkäreille ja neurologeille, mutta työlääketieteessä kumpikin spesialisti joutuu tekemään toisen spesialistin alueen tutkimuksia. Molempien työssä on välttämätöntä oppia kuuntelemaan potilaan kuvausta näön muutoksesta, jotta alkavat toiminnan häiriöt saadaan tutkituiksi nykyistä huomattavasti aikaisemmin. Nythän on tavallista, että alkavia näköoireita tulkitaan jopa parin kolmen vuoden ajan neuroottisiksi vaivoiksi, vaikka oireet ovat tyypillisiä näköradan häiriön oireita, joita neurootikko ei pysty kuvaamaan niin johdonmukaisesti kuin potilas, jolla todella on siirtohäiriö. Tulevaisuudessa opimme toivottavasti mittaamaan ja ehkä kuvantamaan esimerkiksi autististen ja Asperger- henkilöiden poikkeavia näkötoimintoja.

Näkötoiminnat jaetaan myös tiedostettuihin ja tiedostamattomiin eli subkortikaalisiin toimintoihin. Subkortikaalisten toimintojen tutkiminen unohtuu hyvin usein työnäköä tutkittaessa. Näkötiedosta osa menee silmistä näkökukkulaan ja sieltä aivojen eri osiin, myös suoraan primäärisen näköaivokuoren viereiselle alueelle. Subkortikaalisen näkötiedon käsittely on nopeaa, sillä on yhteydet tasapainoon ja motorisiin toimintoihin ja se on tärkeää myös tilan hahmottamisessa. Oudossa paikassa joudumme käyttämään aivokuoren analyyttistä tilan tutkimista, tutussa paikassa emme juuri uhraa ajatustakaan sille, missä olemme. Tutussa paikassa löydämme tiemme myös erittäin vähäisten näköhavaintojen perusteella, esim. kotona yöllä, koska liikumme näkömuistin varassa. Kun joudumme arvioimaan työntekijän orientoitumisnäköä, se täytyy tehdä siksi kaksitasoisena: ensin orientoituminen tuntemattomassa ympäristössä ja sitten orientoituminen tässä ympäristössä tutustumisen jälkeen. Myös työturvallisuudessa tulee muistaa, että toimimme usein muistissamme olevan tilan perusteella. Siksi muutokset kulkureiteillä, niille jätetyt tavarat ja niille pistävät uudet ulokkeet ovat vaarallisia.