NÄKÖVAMMARYHMÄT

Näkövammaisissa koululaisissa on näönkäytön suhteen viisi erilaista ryhmää, jotka opetuksellisesti jakautuvat kahteen pääryhmään. Ryhmien sisällä on huomattavan paljon yksilöllistä kuntoutuksen ja opetustarpeen vaihtelua johtuen lasten monivammaisuudesta.

Näkövammaisten lasten toiminnalliset ryhmät ovat seuraavat:

Ia	Ei lainkaan valontajua eli täysin sokeat
Ib	Valontaju ilman valon projektiota
II	Valontaju ja valon projektio (= tietoisuus valon tulosuunnasta)
III	Kuvioiden näkökyky, näöntarkkuus <0.05
IV	Näöntarkkuus 0.05
V	Lähes normaalinäköiset heikkonäköiset

Ryhmien I-II lapset käyttävät sokeain tekniikkoja kaikissa toiminnoissaan, mutta heillä on yksilöllisiä eroja muista vammoista johtuen ja ryhmän II lapset pystyvät käyttämään näköään avuksi tilaan orientoitumisessa (= paikallistamisessa). Paitsi ajankohtainen näkötilanne, lapsen orientoitumiskykyyn vaikuttaa olennaisesti se, missä vaiheessa lapsi on vammautunut. Niillä lapsilla, joilla on ensimmäisen ikävuotensa aikana ollut käyttökelpoista näköä, on yleensä näkevän motoriset perustaidot ja tilakäsite. Varhain sokeutuneiden kohdalla motoristen taitojen ja tilakäsitteen kehittyminen riippuu varhaiskuntoutuksen tehokkuudesta, jos heillä ei ole korkeampien näkötoimintojen häiriöitä (= lievää aivovammaa).

Ryhmän III lapset käyttävät useissa toiminnoissa sokeain tekniikkoja, mutta voivat samalla käyttää optisia apuvälineitä opiskellessaan. Monet tämän ryhmän lapsista pystyvät käyttämään näköä tehokkaasti orientaatiossa ja päivittäisten toimintojen ja sosiaalisten taitojen oppimisessa, mikäli heitä siihen ohjataan. Valinta painetun tekstin ja pistetekniikoiden välillä on häilyvä ja monien lasten kannattaa opetella molemmat tekniikat, erityisesti silloin, kun näkötilanteen kehityksestä ei ole täyttä varmuutta. Osalla lapsia on hyvä tai jopa täysin normaali värinäkö, mitä voidaan käyttää opetuksessa hyväksi käyttämällä värien avulla koodaamista ja sitä voidaan hyödyntää myös orientaatiossa ja henkilöiden tunnistamisessa valitsemalla esimerkiksi vaatteiden värit toisistaan poikkeaviksi.

Ryhmien IV ja V lapset ovat pääsääntöisesti heikkonäköisten tekniikkoja käyttäviä. Tässä ryhmässä näkötoimintojen laadun tarkka arviointi on erityisen tärkeää, koska valtaosa toiminnoista perustuu näön käyttöön. Näöntarkkuuden, optimaalisen tekstikoon, kontrastiherkkyyden, näkökentän, värinäön ja visuaalisen adaptaation selvittämisen lisäksi tarvitaan sekä observaatioita lapsen toiminnoista että lapsen kanssa käyty, toistuva keskustelu siitä, miten lapsi itse kokee näkövammaisuutensa ja mitä oppimistekniikoita hän itse pitää mielekkäinä.

Näkövammaiset lapset ovat muiden lasten tapaan tänä päivänä hyvin perillä teknisistä apuvälineistä ja monet käyttävät niitä aikaisempaa selvästi nuorempina täysin itsenäisesti. Tämä ja lasten lisääntynyt lieväasteinen monivammaisuus aiheuttavat sen, että yksilölliset opetussuunnitelmat ovat muotoutumassa näönkäytön suhteen aikaisempaa vieläkin yksilöllisemmiksi.

Kouluiässä kannattaa arvioida uudelleen lapsen näkökyky, vaikka sairaskertomusten perusteella valontajua ei pitäisi olla. Pienten lasten kyky vastata tällaiseen kysymykseen on rajallinen eikä kommunikaatio sairaalan tutkimusolosuhteissa tai yksityisvastaanotollakaan ole aina riitävän hyvä, ei ainakaan verrattavissa lapsen tuntevan opettajan mahdollisuuksiin kommunikoida lapsen kanssa. Sokeidenkin lasten kanssa kannattaa siksi keskustella valosta ja näkemisestä ja yrittää selvittää onko lapsella ylipäätään mitään käsitystä valon olemassaolosta ja mahdollisesti jopa tietoisuutta valon projektiosta. Lisäksi tulee muistaa, että näköjärjestelmä saattaa alkaa toimia hyvin myöhään, jolloin aikaisemmin täysin sokealta vaikuttanut lapsi tulee tietoiseksi näön olemassaolosta ja voi jopa käyttää sitä joissain tilanteissa hyväksi.

Luotaessa yleiskatsauksia näkövammaisten lasten toiminnallisen näön laatuun voidaan alustavana jakona käyttää edellä esitettyä karkeaa jakoa ryhmiin. Mielenkiintoisempi ryhmittely syntyy toiminnallisen näön tutkimisen jälkeen, koska osa lapsista käyttää joissakin tilanteissa sokeain, toisissa heikkonäköisten tai normaalinäköisten tekniikoita. Näkötilanteen perusteellisen arvioinnin jälkeen käy usein ilmi, ettei näöntarkkuus, johon kansainvälinen näkövammaisten luokittelu perustuu, kuvaa heikkonäköisen henkilön näön laatua ja erityispalvelujen tarvetta edes suunnilleen oikein. Siten sen enempää erityisopetuksen kuin kuntoutuksen tarpeen arviota ei pidä perustaa vain keskeisen näöntarkkuuden varaan.

Näkövammojen luokituksessa tulisi olla erillinen 'progressivisen näkövamman' luokka niille lapsille, joiden näkövamma on progredioiva eli jotka todennäköisesti jo kouluiässä tulevat siirtymään toiseen luokkaan. Kuntoutuksen ja opetuksen suunnittelu tämän ryhmän lapsille poikkeaa niiden lasten tilanteesta, joiden vamma on pysyvä ja muuttumaton.

Nykyisissä näkövammaisten lasten kehitys- ja toimintatasoa koskevissa tilastotiedoissa on valitettavan usein virheitä, koska sekä koulujen, mutta myös sairaaloiden psykologien tekemät arviot ovat virheellisiä siksi, etteivät testiosiot sovellu heikkonäköisille. Esimerkiksi n.s. loogisia kuvasarjoja käytettäessä pitäisi aina ensin selvittää, mitä lapsi näkee kuvissa. Mikäli primäärinen eli perusnäköhavainto on puutteellinen tai virheellinen, ei poikkeavan näköinformaation perusteella voi tehdä tavanomaisia loogisia päätelmiä. Sama virhe voidaan tehdä myös opetustilanteessa, eli heikkonäköisyyden aiheuttama poikkeavuus tulkitaan ymmärtämisen vajavuudeksi. Jotta näkövammaisia lapsia koskevat tiedot olisivat nykyistä luotettavammat, kaikkien näkövammaisten lasten näkötilanteen, erityisesti toiminnallisen näön, arvioiminen olisi tehtävä niin, että tunnetaan lapsen näön laatu ja hänen aikaisemmat näkemiseen liittyvät kokemuksensa.