Lapsen yleistila: jokaista lasta täytyy havainnoida eri valvetiloissa. Ensimmäiset havainnot olisi mielellään tehtävä silloin, kun lapsen valvetila on korkea ja hän voi kaikin puolin mahdollisimman hyvin eikä jännitä. Lapsen spontaania aktiviteettiä kannattaa aina observoida ennen kuin lähestyy lasta. Lapsen motoriset ongelmat huomioidaan ja niiden vaikutus näönkäyttöön otetaan huomioon tutkimustilanteissa. Hypotooniset lapset hallitsevat silmien liikkeet usein parhaiten seisomatelineessä seisoessaan. Jos pään hallinta vaatii liian paljon lapsen voimia, päätä tuetaan tavalla, jonka lapsi voi hyväksyä ärtymättä. Lapsen asentoa tuettaessa muistetaan, että jopa niin "epävisuaalinen" tekijä kuin kengät saattavat vaikuttaa silmien liikkeiden hallintaan - ilmeisesti vaikuttamalla tonukseen. Lapsen tunteva fysio- tai toimintaterapeutti tarvitaan ainakin ensimmäisen näönarviointitilanteen aikana ja usein myöhemminkin auttamaan parhaan asennon löytämisessä. Paitsi siinä, selvitetään näön käyttö myös muissa asennoissa, joissa lapsi on päivän kuluessa.

Okulomotoriset toiminnat, silmän-käden-koordinaatio ja lapsen kommunikaatiotapa ja -taso arvioidaan aluksi samalla tavoin kuin ne arvioidaan heikkonäköisillä lapsilla, joilla ei ole muita ongelmia (osa I). Jos tarttuminen on vaikeaa, silmän-käden-koordinatiota voidaan tutkia leikkimällä valolaatikolla. Tässä mukavassa leikkitilanteessa silmien liikkeiden hallinta saattaa olla huomattavasti parempaa kuin tarkempaa katselua vaativissa näkötesteissä.

Taittovirhe on yhtä tärkeä kuin lapsilla, joilla ei ole muita ongelmia. Monivammaisilla lapsilla taittovirheiden mittaaminen ja lasien määrääminen on huomattavasti useammin puutteellista kuin muilla lapsilla. Tästä syystä on erityisen tärkeää saada riittävästi informaatiota lapsen silmälääkäriltä sekä siitä, mikä on lapsen perustaittovirhe että siitä, mitä lasivahvuuksia lapselle on määrätty. Koska niin monilla lapsilla on ongelmia akkomodaation kehittymisen suhteen, kannattaa erikseen kysyä, onko lapsen akkomodaatiokyky tutkittu ja miten.

Jos akkomodaatiokykyä ei ole pystytty mittaamaan tai testiä ei ole tehty, lapsen toimintoja tarkkaillaan lähikorjauslinssien käytön aikana ja ilman niitä, jos lapsi on niin pieni, että hän ei osaa kertoa lasien vaikutuksesta. Tästä syystä on hyvä hankkia yksinkertaisten pluslinssien valikoima (n.+3.0 ja +10.0 välillä), jotta terapia ja opetustilanteissa voidaan selvittää lapsen näönkäyttöä. Jos lapselta voidaan mitata näöntarkkuus, ero kauko- ja lähinäöntarkkuuden välillä on tärkeä huomioida. Mikäli lähinäöntarkkuus on huonompi kuin kaukonäöntarkkuus ja paranee lähilasien avulla, lapsi tarvitsee lähikorjauksen kaikkeen tarkkaan lähityöskentelyyn.

Jos lapsella esiintyy ekstensiospasmeja, saattaa spasmi niiden aikana olla myös silmiä liikuttavissa lihaksissa ja silmän sisäisissä lihaksissa. Jos silmät kääntyvät voimakkaasti sisäänpäin, konvergoivat ekstensiospasmin aikana, kannattaa mitata taittovirheen muutos. Lapsen taittovirhe on spasmin aikana usein 10-15 dioptriaa likitaittoisuuden puolella. Silloin ympäristö menee spasmin ajaksi sumuiseksi, mikä varmasti tuntuu lapsesta epämiellyttävältä.

Näöntarkkuuden mittauksessa kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota crowding-ilmiöön, joka on tavallinen aivovaurioissa. Näöntarkkuus mitataan yksittäisillä symboleilla, rivitestillä ja ryhmitellyllä lähitestillä, jotta nähdään muuttuuko näöntarkkuus, kun kuviot tulevat lähemmäksi toinen toisiaan. Lapsilla on aika usein huomattavaa vaihtelua näöntarkkuusarvoissa, esim. niin, että

• kaukonäöntarkkuus yksittäisillä symboleilla mitattuna on 0.63-0.8 ja

• rivitestillä mitattuna 0.32, lähinäöntarkkuus riviä tai kahta huonompi,

• ryhmitellyillä symboleilla 0.1-0.12, jopa 0.06 eli lapsi on vaikeasti heikkonäköinen tarkassa lähityöskentelytilanteessa. Tällainen näöntarkkuuden vaihtelu, eli ns. korostunut crowding-ilmiö on tyypillinen lapsille, joilla on taempien näköratojen vaurio. Ratavauriota ei ehkä ole todettu aikaisemmin edes MRI-kuvauksessa, koska sitä ei ole erityisesti osattu etsiä polvitumakkeesta lähtevän hermosäiekimpun ja näköaivokuoren tasolta, mutta se saatetaan huomata, kun sitä osataan erityisesti etsiä näöntarkkuusmittausten jälkeen. Jos näöntarkkuutta ei voida mitata testeillä, tarkkaillaan, miten pieniä tavaroita lapsi havaitsee.

Joillain lapsilla voidaan mitata ainoastaan juovastonäöntarkkuus joko Tellerin juovastonäöntarkkuuskorteilla tai LEA Gratings-testillä. Jälkimmäinen testi kehitettiin, jotta meillä olisi kevyt helposti kannettava testi, joka sietää myös kehitysmaiden kosteita olosuhteita ja joka likaantumisen jälkeen voidaan pestä. Koska se on myös voitu tehdä Teller-kortteja huomattavasti paljon halvemmaksi, se pystytään ottamaan terapeuttien ja opettajien työhön. Testin käyttö kuvataan III osassa ja testin mukana olevassa ohjeessa.

Kontrastiherkkyys mitattuna kuviotesteillä saattaa olla alentunut enemmän kuin korkeakontrastinen näöntarkkuus samoilla kuvioilla mitattuna. Sama ero kuin mikä voidaan todeta korkeilla kontrasteilla juovastojen erottamisen ja kuvionäöntarkkuuden välillä on silloin mitattavissa myös matalilla kontrasteilla eli juovastoilla mitattu kontrastiherkkyys on näissä tapauksissa huomattavasti parempi kuin kuviotestillä mitattu kontrasti¬ herkkyys. Kaikki mittaustulokset ovat siksi kiinnostavia ja kuvaavat lapsen näön eri ominaisuuksia.

Kontrastiherkkyyden aleneminen on joissain tapauksissa ainoa poikkeava näkötoiminto, jolloin se usein jää diagnostisoimatta, koska kontrastiherkkyyttä ei toistaiseksi mitata läheskään kaikissa tutkimuspisteissä. Näissä tapauksissa toiminnallinen näkö on selvästi huonompi kuin mitä näöntarkkuusarvo edellyttäisi ja käytännön tilanteissa nähdään vaikeuksia niissä toiminnoissa, joissa matalakontrastinen näkötieto on keskeinen.

Lapsen toiminnallinen näönkäyttöalue voidaan mitata alustavasti Hiding Heidi-kuvilla. Kun tutkitaan kouluikäisiä tai esikouluikäisiä lapsia, heitä voidaan pyytää osoittamaan, missä Heidi on. Joskus lapsesta on mukavampaa vilkuttaa Heidille kuin vain osoittaa sormella.

Värinäkö saattaa muuttua tai kokonaan hävitä lukuisissa aivokuoren vaurioissa joko niin, että kysymyksessä on värinäön korkeampaan analyysiin erikoistunut aivokuoren alue tai diffuusi primäärisen näköaivokuoren muutos, kuten esimerkiksi häkämyrkytystapauksissa.

Näkökenttämuutokset ovat joko puolikenttäpuutoksia, neljänneskentän puutoksia tai keskeisiä skotomia tai sitten kyseessä on useita pieniä kenttäpuutoksia, joita englanninkielisissä teksteissä usein kuvataan sanonnalla "swiss cheese like field defects", millä kuvataan juuri sitä, että kyseessä on useita erillisiä reikiä näkökentässä aivan kuin tahkojuustossa on reikiä siellä täällä. Keskeinen skotoma aiheutuu näköaivokuoren vauriosta sillä kohdalla, johon tulevat tarkannäönalueen säikeet tai näiden säikeiden vauriosta jossain kohdassa pitkää näkörataa. Useiden pienten skotomien syynä on tavallisesti diffuusi vaurio polvitumakkeen ja näköaivokuoren välisissä hermosäiekimpuissa.

Pienten lasten näkökentän rakennetta on hyvin vaikea mitata. Aina noin neljänteen ikävuoteen saakka voimme tavallisesti todeta vain laajojen kenttäpuutosten, kuten puolikenttäpuutoksen, olemassaolon. Joissain tapauksissa puolikenttäpuutokselta vaikuttava kenttäpuutos johtuu attentiohäiriöstä eikä ole todellinen kenttäpuutos, mikä aina tulee muistaa näkökenttiä arvioitaessa, erityisesti ensimmäisen ikävuoden aikana. Toisinaan lapsella on sekä attentiohäiriö että näkökenttäpuutos.

Näkökenttämittausten tuloksissa puutosalueet merkitään tummina läiskinä. Tämän on joskus luultu tarkoittavan, että lapsen näkökentässä on tällaisia tummia läiskiä. Kyseessä on vain merkitsemistapa, jolla kerrotaan puutoksen vaikeusaste, ei se, miltä se lapsesta näyttää. Puutosalue ei näy sen enempää kuin normaalin sokean pisteen alue. Keskeisen skotoman kohdalla suorat viivat taipuvat ja tekstistä häviää kirjaimia tai numeroita.

Liikkeen näkeminen perustuu näköinformaatioon, joka kulkee magnosellulaarisen radan kautta ja käyttää ainoastaan noin 10 prosenttia näköhermon säikeistä. Meillä ei toistaiseksi ole kliinisiä mittausmenetelmiä, joilla voisi mitata henkilön kykyä havaita liikkeen alkaminen tai erottaa liikkeessä tapahtuva hidastuminen tai nopeutuminen. Näitä mittausmenetelmiä on käytetty tutkimuslaboratorioissa jo kauan, mutta niiden muuntaminen kliiniseen käyttöön on osoittautunut poikkeuksellisen vaikeaksi. Liikkeen näkemiseen saattaa tulla muutoksia sekä verkkokalvotoiminnan häiriöiden takia että näköradan vaurioiden yhteydessä.

Silloin, kun kysymyksessä on näköjärjestelmässä korkeammalla oleva tiedonkäsittelyn häiriö, lapsella voi olla vaikeuksia joko erottaa liikkuvaa esinettä, jolloin hän näkee esineen ainoastaan sen pysähdyttyä tai vaikeuksia erottaa paikallaan olevaa esinettä, jolloin hän näkee sen vain liikkeen aikana. Olen vuosia sitten nähnyt lapsen, joka seurasi katseellaan palloa sen liikkuessa oikealta vasemmalle, mutta ei sen liikkuessa vasemmalta oikealle. Silloin meistä näkötiimiin kuuluvista ei vielä kukaan osannut selvittää, oliko kyseessä motorisen seuraamisen vaikeus vai eikö lapsi nähnyt liikettä toiseen suuntaan. Lapsi saattaa osata tehdä havaintoja näöstään ja kertoa häviääkö esine tai kuva, kun sitä liikutetaan (visuaalinen vaurio) vai onko sitä vaikeaa seurata katseella (motorinen vaikeus).

Stereonäön puutos on miltei säännönmukainen löydös synnynnäisesti heikkonäköisillä lapsilla. Stereonäön kehittyminen edellyttää hyvää yhteisnäön kehittymistä, mitä synnynnäisesti heikkonäköisillä lapsilla on harvoin. Stereonäön puutos, mikäli se on ollut olemassa alunperin, ei ole mikään ongelma, koska lapsi oppii kehittämään muita havainnointitekniikoita mitatakseen lähietäisyyksillä olevien esineiden välisiä etäisyyksiä. Sen sijaan, jos lapsen näkövamma tapahtuu vasta sen jälkeen, kun lapsella jo on ollut käytössään stereonäkö, sen menetys aiheuttaa käsien liikkeen kömpelyyttä ja lähityöskentelyn hankaluuksia ainakin muutaman viikon tai kuukauden ajan, kunnes lapsi tottuu käyttämään muita näkötiedon osia arvioidessaan etäisyyksiä.

Muutokset kognitiivisessa näössä eli agnosiat voivat kohdistua mihin tahansa tunnistamiseen. Tavallisimmin diagnostisoidaan lapsen vaikeus tunnistaa kasvoja joko kommunikaatiotilanteessa tai kuvista. Toisinaan lapsen kyky muistaa kasvot rajoittuu vain aivan lähimmän ajan muistiin. Esimerkkinä tästä voisin mainita lapsen, joka näytti olevan täysin tietoinen siitä, kumpi oli lääkäri ja kumpi terapeutti, vaikka olimme saman kokoiset ja kummallakin oli tummat hiukset ja samantapaiset vaatteet. Kun jouduin pistäytymään hetkeksi toisessa huoneessa, lapsi kysyi minulta palatessani "Oletko sinä se sama lääkäri, joka oli tässä äsken?". Hän ei ole myöskään oppinut tunnistamaan leikkitovereitaan kasvojen perusteella vaan äänen perusteella. Hän tunnistaa kuitenkin vanhempansa aikuisryhmästä.

Mikäli lapsi ei lainkaan pysty tunnistamaan kasvoja, hän tavallisesti oppii käyttämään muita piirteitä, esimerkiksi vaatetusta henkilöiden tunnistamiseen. Tämä saattaa joskus aiheuttaa hyvinkin hämmentäviä tilanteita. Eräällä viikonloppuleirillä näkövammaisen lapsen äiti oli viileänä kesäiltana laittanut puseronsa päälle miehensä flanellipaidan, jolloin hänen poikansa puhutteli häntä "isäksi", mikä tietysti oli hyvinkin traumaattista sekä äidille että lapselle itselleen.

Jotkut lapset pystyvät tunnistamaan tuttuja kasvoja, mutta heillä on vaikeuksia tunnistaa ilmeiden merkitystä. Tämän mittaamiseksi on olemassa Heidi Expressions -peli ja asiaa voidaan selvittää myös roolileikkien avulla. Koska näkövammaisella lapsella ilmeiden tulkitsemisen vaikeuden syynä saattaa olla huono kontrastiherkkyys, Heidi Expressions -pelissä on kaksi osiota matalammilla kontrasteilla, jolloin nähdään, minkä verran kontrastia täytyy olla, jotta lapsi pystyy näkemään ilmeet.

Jos lapsi on menettänyt vasta kouluiässä kyvyn tunnistaa esineitä kuvista eikä pysty niitä myöskään kopioimaan, kannattaa selvittää, pystyykö hän palauttamaan tuttujen esineiden kuvia muistista ja piirtämään niitä muistikuvan perusteella.

Tunnistamisen vaikeudet voivat olla rajoittuneet hyvin alkeellisiin kuvan osan tunnistamisiin, kuten muotojen, kokojen tai suuntien näkemiseen.

Jos lapsella on erityisvaikeutena havaita esineiden kokoeroja, se tulee esiin leikkitilanteissa. Kahden vuoden iässä lapsi pystyy yleensä osoittamaan sormellaan, kumpi kahdesta palikasta on pitempi. Jos tämä ei onnistu, lapsen kykyä nähdä esineiden koko voidaan testata, kun lapsi ensin on opetellut kokoja käyttäen sekä haptista, taktiilia että visuaalista tietoa. Jos lapsi vaikuttaa ymmärtävän kokojen erot haptisen ja taktiilin tuntoinformaation perusteella, mutta ei vaikuta ymmärtävän kokojen eroja näön perusteella, kannattaa asia tutkia tarkemmin seuraavasti: LEA suorakaiteet laitetaan pöydälle esim. mustat palikat pituus- järjestyksessä "portaiksi" ja lasta pyydetään laittamaan niiden päälle valkoiset palikat, jotka laitetaan pöydälle hajalleen mustien palikoiden viereen. Tarkkaillaan, miten lapsi käyttää näköään valitessaan palikoita, miten helposti hän päättää, minkä palikan hän ottaa seuraavaksi. Jos lapsen sormien välinen etäisyys vastaa tarttumisetäisyyttä jo hyvissä ajoin ennen kuin sormet koskettavat suorakaiteeseen, lapsella on käytössään näköinformaatiota sormien asennon suunnitteluun (dorsaalisen informaatiovuon näkötieto), vaikkei lapsi pysty näön perusteella arvioimaan esineiden kokoa (ventraalisen informaatiovuon toiminta).

Suuntien näkemistä voidaan tutkia seuraavanlaisessa leikkitilanteessa: käytetään joko Good-Liten "Postilaatikko"-testiä tai tehdään vastaavanlainen pyöreä levy, jossa on postilaatikon aukkoa muistuttava rako keskellä. Tutkitaan postilaatikon rakoa ensin lapsen kanssa eri orientaatioissa ja lapsi saa opetella käsitteet vaakasuora/pystysuora ja vino vielä kertaalleen tunnustellen raon suuntia. Sen jälkeen häntä pyydetään näyttämään noin puolen metrin päästä joko kädellään tai viivottimella sama suunta kuin mihin rako on käännetty. Jos tämä ei lapselta onnistu, annetaan hänelle pieni kirjekuori tai LEA suorakaide ja pyydetään häntä laittamaan se postilaatikkoon. Kirjekuori annetaan lapselle eri orientaatiossa kuin missä postilaatikon rako on. Jos lapsi ojentaessaan kirjekuorta kohti rakoa samalla kääntää sen oikeaan asentoon, hänellä täytyy olla visuaalista tietoa käytettävissään sormien ja ranteen liikkeiden suunnitteluun eli dorsaalisen näköradan toiminta on olemassa, vaikka ventraalisen radan toiminnat ovat puutteelliset. Kirjeen kääntäminen oikeaan asentoon edellyttää luonnollisesti, että lapsen ranteen liikkeet ovat kehittyneet. Näin ei kuitenkaan aina ole näkövammaisilla lapsilla, joilla ranneliikkeiden harjoitteleminen saattaa jäädä vähäiseksi heikkonäköisyyden takia. Lapsella saattaa olla myös primäärinen motorinen ranneliikkeisiin liittyvä ongelma, mikä sekin pitää ottaa huomioon.

Jos kortin laittaminen postiluukusta läpi onnistuu, käydään luukun suuntien näkemistä läpi lapsen kanssa uudelleen. Usein auttaa, jos toinen aikuinen 'yrittää' laittaa viivaimen tai kortin saman suuntaiseksi kuin postiluukun aukko ja kysyy lapselta, 'onko se nyt samassa suunnassa kuin luukku'. Lapsi saattaa tarvita harjoittelua 'suunta' käsitteen selvittämiseksi ennen kuin hän voi toimia tässä testissä.

Paikkojen tunnistaminen voi olla vaikeutunut kahdellakin eri tavalla:

1. Lapsella saattaa olla vaikeuksia muistaa yksityiskohtia, joita hän käyttää paikan tunnistamiseen. On tärkeää yhdessä lapsen kanssa selvittää, näkikö hän nämä yksityiskohdat riittävän selvästi siltä etäisyydeltä, missä ne ovat tärkeitä (= estääkö primäärinen heikkonäköisyys tunnistamisen). Tällaisessa tapauksessa joko kuvan suurentaminen kiikarin avulla tai korkeakontrastisten yksityiskohtien lisääminen voi poistaa tämän hankaluuden.

2. Lapsi saattaa kyllä nähdä ympäristön yksityiskohdat, mutta ei ymmärrä niiden välisiä spatiaalisia yhteyksiä. Sellainen lapsi saattaa käyttää sokeain tekniikkaa muistuttavia "polkuja" kulkien pitkin seinänviertä ja huonekalulta toiselle käyttäen sekä visuaalisia että taktiileja maamerkkejä aivan kuin näkökenttä olisi hyvin rajoittunut. Tällaiselle lapselle saattaa olla mahdotonta ylittää avarampi tila kulmasta toiseen, jos hän on kehittänyt kulkemistavan pitkin sen laitoja. Joidenkin lasten orientoituminen saattaa olla siksi puutteellista, että he eksyvät olohuoneessa, jos huonekaluja on siirretty. Toisilla lapsilla on lähes fobian kaltaisia pelkotiloja, kun heidän pitäisi siirtyä tilasta toiseen. Esimerkiksi portin läpi meneminen tai kulkeminen sellaisesta avonaisesta oviaukosta, jossa on kärpäsnauhat, saattavat olla tällaiselle lapselle ylivoimaisia esteitä.

Tasoerojen ymmärtäminen kehittyy yleensä lapsen liikkumisen kanssa samanaikaisesti. Joillakin lapsilla kuitenkin tasoerojen tajuaminen on selvästi myöhässä ja heitä pelottaa vain muutaman sentin korkuinenkin tasoero. Pelko on tällaiselle lapselle todellinen ja sitä tulee ymmärtää ja lasta tukea tutkimaan tasoeroja mahdollisimman turvallisessa ilmapiirissä.

Egosentrinen orientaatio eli sen tilan jäsentämien, jonka keskustana on lapsen on ruumis, saattaa olla puutteellinen päälaenlohkon toiminnan häiriöiden yhteydessä. Näköä ei silloin pystytä käyttämään tehokkaasti liikkeiden suunnittelussa ja tarkkailussa, joten lapsen liikkeet näyttävät kömpelöiltä, vaikka motoriset toiminnot sinänsä ovat normaalit. Tilan selvittäminen vaatii erittäin kokenutta fysioterapeuttia, joka pystyy tunnistamaan, että motoriset toiminnat kyllä ovat olemassa, mutta ne ovat päämäärättömiä aivan kuin tavanomaista suunnittelua ja liikkeiden tarkkailua (feed back) ei tapahtuisi. Mikäli myös lapsen motoriikassa on poikkeavuutta, päälaen lohkon toimintaan liittyvien liikkeiden suunnitteluvaikeuksien toteaminen on hyvin vaikeaa. Jotkut näistä lapsista näyttävät olevan hyvin vähän tietoisia ruumiistaan sekä visuaalisesti että taktiilisti.

Simultaanisen perseption eli samanaikaisen hahmottamisen vaikeus on joillain lapsilla ja tarkoittaa sitä, että lapsi ei pysty suuntaamaan tarkkaavaisuuttaan kuin yhteen asiaan kerrallaan. Esimerkiksi hän pystyy katselemaan vain yhtä esinettä kuvassa, jossa on useita esineitä tai vain jonkin esineen osaa kerrallaan. Simultaaniagnosia tekee näkökenttien mittaamisen lähes mahdottomaksi, koska lapsi keskittyessään katsomaan fiksaatiopisteeseen ei pysty havaitsemaan, milloin testivalo ilmaantuu näkyviin. Näkökentän mittaaminen onkin aivovauriolasten keskuudessa hankalimmaksi koettu testitilanne. Mikäli näkökentän mittaus ei onnistu, vaikka lapsella selvästi on käyttökelpoista näkökenttää, sitä voi yrittää mitata niin, että käytetään fiksaatiokohteena ääntä eli yksivärisen kankaan takana on henkilö, joka juttelee lapselle samalla kuin testiobjektit tuodaan lapsen näkökenttään takaa päin. Tämä testitilanne vaatii kuitenkin sitä, että lapsi pystyy samanaikaisesti jakamaan huomion näkö- ja kuuloinformaatioon.

Goldman-kenttää mitatessa voidaan menetellä siten, että lapsi katsoo tavalliseen tapaan keskellä olevaa harmaata fiksaatiopistettä ja saa sitten katsoa liikkuvaan valopisteeseen heti, kun se tulee näkyviin jossain suunnassa. Kenttä saattaa olla näin mitattuna huomattavasti suurempi kuin tavanomaisen mittauksen aikana.

Näkökenttämittauksen tulos, kun kenttä on mitattu niin, että lapsi painaa nappia heti, kun hän on havainnut kentän laidalta keskelle päin liikkuvan valon (= vaalea keskeinen alue) ja alue, jonka lapsi havaitsee, jos hän saa siirtää katseen liikkuvaan valotäplään heti sen havaittuaan (=vaalean harmaa alue keskeisen alueen ympärillä). Kyseinen lapsi menetti simultaanisen havaitsemisen aivopaineen nopean laskun yhteydessä eikä se ole palautunut.

Lapsen motoriset taidot arvioidaan aina tutkimuksen alussa. Kaikki motoriset ongelmat kannattaa käydä hyvin tarkkaan läpi lapsen silmälääkärin ja neurologin kanssa. Koska motoriset ongelmat ovat yleensä hyvin monimutkaisia ja vaativat hyvin suunniteltuja testitilanteita, niitä voidaan parhaiten arvioida yhdistämällä kliinisissä tutkimuksissa saadut tiedot ja videoimalla saadut tiedot silmän liikkeistä, silmän-kädenkoordinaatiosta ja niissä esiintyvistä vaihteluista leikki- ja terapiatilanteissa.

Terapia- ja opetustilanteissa voidaan silloin tällöin havaita silmien liikkeissä ajoittaisia häiriöitä, esimerkiksi silmät nousevat nykäyksittäin ylös muutamaksi sekunniksi palatakseen sitten taas normaaliasentoon. Nämä kannattaa aina raportoida, koska kyseessä on poikkeava aivojen aktiviteetti, joka saattaa liittyä muuten oireettomaan epilepsiaan. Toisilla lapsilla silmän liikkeiden kontrollin häiriöt voivat olla osa suurempien lihasryhmien toimintahäiriöitä. Kaikissa näissä tapauksissa videodokumentaatio on ollut suureksi avuksi, kun kuntoutusryhmä ja koulu yrittävät ymmärtää lapsen vahvuuksia ja heikkouksia aikaisempaa paremmin.

Näkömuisti voi olla vaurioitunut hyvin eri tavoin. Se saattaa olla niin lyhyt, että lapsi ei voi muistaa kuvaa kuin sekunnin murto-osan. Lapsi saattaa esimerkiksi tunnistaa ja nimetä kuvan aivan oikein tai verrata toiseen, jos kuvat ovat aivan vierekkäin, mutta ei, jos ne esitetään toinen toistensa jälkeen. Lapselle saattaa olla myöskin hyvin vaikeata tai täysin mahdotonta kopioida taululla oleva kuva, koska hän unohtaa sen siinä vaiheessa, kun katse siirtyy taululta paperiin.

Orientoitumiseen liittyvä tilan ja reittien muistaminen on saattanut jäädä kehittymättä, jos lapsi ei ole itsenäisesti voinut päättää liikkumisestaan eli häntä on aina kuljetettu kärryissä tai pyörätuolissa toisen henkilön työntämänä. Esimerkkinä tästä on LH Materials 2001 CD:llä poika, joka vasta murrosiässä pääsi opettelemaan kodin ja koulun välistä reittiä videoiden avulla ja on sittemmin oppinut liikkumaan itsenäisesti (osio Children with brain damage)