[ 1-18 ]|[ 19-42 ]

Dia 1.

Koululaisten terveydenhuollossa näköön liittyvät tutkimukset ovat näöntarkkuuden mittaaminen 2-3 kertaa peruskoulun aikana, jotta löydetään korjattavat taittovirheet iseksi ja värinäön mittaaminen 7. tai 8. luokan terveystarkastuksen aikana osana ammatinvalinnanohjausta. Joissain kouluissa näöntarkkuus mitataan joka toinen vuosi, joissain harvoissa kouluissa joka vuosi, mihin ei ole aihetta. Kouluterveydenhoitajat ja -lääkärit joutuvat työssään ottamaan kantaa lukuisiin vaivoihin ja hoitamaankin niistä osan. Ne eivät kuitenkaan kuulu terveyden- vaan sairaudenhoitoon ja käsitellään osiossa "Tavallisimmat näköön liittyvät vaivat".

Dia 2.

Näönseulonnan tarkoituksena ei kouluiässä ole löytää hoidettavia sairauksia vaan löytää ne lapset, jotka eivät ole itse huomanneet, että he saattaisivat tarvita silmälasit nähdäkseen mukavammin luokkatyöskentelyssä. Seulonta koskee siis vain oireettomia lapsia. Samoin seulonnassa käytettävät lähettämiskriteerit koskevat vain oireettomia lapsia. Jos lapsella on oireita, vaivoja, hän ei kuulu seulonnan piiriin vaan hänen tutkimisensa hoidetaan normaalia sairauksien hoitoa koskevien ohjeiden mukaisesti. Terveyskeskuslääkäri selvittää asiaa ja lähettää tutkimuksensa perusteella lapsen erikoislääkärin tutkimukseen. Tarvittava erikoislääkärin tutkimus voi esimerkiksi silmien seudun vaivojen kyseessä ollen olla joko korvalääkäri, hammaslääkäri tai fysiatri, harvemmin silmälääkäri.

Kun seulontatutkimuksilla yleensä etsitään oireettomia sairauksia, on näönseulontatutkimus koettu myös sairauksia koskevana ja likitaittoisuutta pidetty sairautena, jonka ilmaantuminen on huolen aihe ja merkitsee näön huononemista. Kuitenkin jo antiikin Roomassa tiedettiin, että kirjoitustaitoinen orja, joka näki hyvin lähelle eikä nähnyt kauas, oli arvokkaampi kuin orja, joka näki nuorena hyvin kauas. Likitaittoisuutta pitäisi oppia arvostamaan, erityisesti nykyään, kun ikänäköisyys eli lukulasien tarve on pisin osa elämää länsimaissa.

Dia 3.	Dia 4.

Seulontatutkimuksissa käytetyt menetelmät ovat yksinkertaisia: lähi- ja kaukonäöntarkkuuden mittaaminen, värinäkötestien tekeminen ja peittokoe.

Näön testaamista pidetään yleisesti erittäin tarkkana, mutta harvaa testiä tehdään niin huonosti kuin näöntarkkuuden mittausta. Testaustilat eli terveydenhoitajan huone on usein liian pieni edes kolmen metrin mittausetäisyyden järjestämiseksi. Testeissä on melkoinen vaihtelu ja osa paperille painetuista testeistä on ajan kellastamia. Valaistuksen laatu ja määrä on tietysti tärkeä näköä tutkittaessa, mutta siitä ei ole selkeää yleisohjetta. Testaajien työnohjaus ei ole systemaattista ja ohjeet mittauksesta vaihtelevat kunnasta toiseen. Standardoidun tutkimustilanteen järjestäminen ei ole vaikeaa eikä edes kallista. Päinvastoin hyvin suunniteltu näön seulontatutkimus vähentää jatkotutkimusten tarvetta ja siten myös kokonaiskustannuksia.

Dia 5.

Ideaalisessa tilanteessa mittaaminen tapahtuu rauhallisessa ympäristössä, riittävän suuressa huoneessa, jossa valaistus testin pinnalla on standardoitu, testi on kansainvälisen standardin mukainen ja testaaja on saanut opetella testien käytön.

Dia 6.

Valaistuksessa pitää ottaa huomioon, että huoneessa tehdään myös värinäön testit, jotka pitää tehdä pilvipoutaisen päivän valoa vastaavassa 6000 K:n siniharmaassa valaistuksessa eli katossa olevien putkilamppujenkin pitäisi mieluiten olla valon lämpötilaltaan tämän ohjeen mukaisia. Jos tätä ei saada toteutumaan eli koululle hankittavien lamppujen listaan ei näitä putkia saada, pitää ainakin tutkimuspisteeseen saada väritestien tekoa varten sininen hehkulamppu. Kattovalot sammutetaan silloin väritestin käytön ajaksi, ettei niiden poikkeava värilämpötila sotke testausta.

Näöntarkkuustestien pinnalla pitäisi kansainvälisten suositusten mukaisesti olla vähintään 85 candela/m2 luminanssi, mikä saavutetaan yksinkertaisimmin valolaatikon avulla. Sama valolaatikko, jota käytetään työterveyshuollossa, sopii myös koululaisten kaukonäöntarkkuuden tutkimiseen. Lähinäöntarkkuutta mitattaessa testi on lähes vaakatasossa, jolloin kattovaloista lankeava valo yleensä antaa yli 85 candelaa/m2.

Dia 7.	Dia 8.

Lapsen asento testauksen aikana vaikuttaa keskittymiseen. Jos lapsi istuu mukavasti, testaus sujuu luontevasti. Jotkut terveydenhoitajat käyttävät istuimena konttorituolia, jossa on vain yläselän kohdalla tuki, jolloin lapsi voi istua tuolissa sen ollessa takaperin. Selkänoja estää silloin eteenpäin kumartumisen, joka lyhentää katseluetäisyyttä joskus merkitsevästi. Selkänojasta lapsi saa myös tuen käsilleen, mikä myös auttaa keskittymisessä. Ainoaksi häiriöitä aiheuttavaksi tekijäksi jää silloin jalkojen heiluttaminen, jos lapsen jalat eivät yllä lattiaan istuimen ollessa matalimmassa asennossaan. Jos lapsi seisoo mieluummin kuin istuu, se saattaa olla ihan hyvä asento, kunhan lapsi ei kumarru eteenpäin kynnystasoa lähestyttäessä.

Kuten kaikessa lasten tutkimisessa myös näön tutkimisen tulisi olla rauhallinen tilanne, jossa toimitaan nopeasti, mutta ilman kiireen tuntua. Binokulaarinen mittaus tehdään testin mukana tulleiden ohjeiden mukaisesti ensin ja sitten kummankin silmän mittaus erikseen kynnystasolle saakka. Jostain on päässyt leviämään käsitys, ettei yli 1.0 näöntarkkuuksia tarvitsisi mitata ja osa lääkäreistä ja optikoistakin lopettaa mittauksen 1.0-riville. Silloin näöntarkkuus ei ole tullut mitatuksi eikä tulevaisuudessa päätelmiä näöntarkkuuden muutoksista voi perustaa tällaisiin mittauksiin.

Jos näöntarkkuutta ei ole mitattu neuvolassa juuri ennen koulun alkua, ensimmäisen luokan näön seulonta on ongelmallinen, koska lapset aristelevat vielä numeroita, kirjaintestejä vielä toisella luokallakin. Jos näöntarkkuus mitataan ensimmäisellä luokalla, pitäisi käyttää rinnakkain neuvolan testiä ja numerotestiä, jotta nähdään, minkä verran näöntarkkuusarvot laskevat, kun testi vaihtuu. Ero on useiden kahdeksanvuotiaidenkin lasten kohdalla melkein kokonaisen rivin verran. (Optotyypit kalibroidaan Landoltin C:n avulla käyttämällä koehenkilöinä normaalisti näkeviä aikuisia, joiden suhtautumisessa eri optotyyppeihin ei ole tätä piirrettä.)

Dia 9.	Dia 10.

Lapselle ja testaajallekin on helpointa tietää, mitä riviä lapsi lukee, jos luettavan rivin yläpuolella pidetään valkoista muovi- tai pahvilevyä sekä lähitestin että kaukotestin päällä.

Näöntarkkuus on sen rivin arvo, jolta lapsi näkee testiin merkityltä standardietäisyydeltä vähintään kolme viidestä testikuviosta, optotyypistä oikein. Tulos kirjataan tarkasti, eli tulokseen merkitään, kuinka monta testikuviota lapsi näki oikein. Diassa olevassa esimerkissä lapsi on riviltä 1.25 nähnyt neljä oikein, jolloin merkintä on 1.25(-1). Jos lapsi olisi nähnyt 1.25 riviltä vain kaksi oikein, tulos olisi kirjattu 1.0(+2).

Dia 11.

Silmän peittäminen ei saisi häiritä lapsen keskittymistä testien katsomiseen. Jos peittona käytetään kahta paria silmälaseja, joiden planolinsseistä oikea on peitetty toisessa parissa ja vasen toisessa, lasien vaihtaminen käy nopeasti eivätkä lapset yleensä vierasta niitä. Saatavissa on myös tähän tarkoitukseen tehty erityissanka, joka on muodoltaan symmetrinen ja jonka aisat ovat suorat, niin että sankoja voi käyttää sekä oikean että vasemman silmän peittämiseen. Linssejä ei näissä sangoissa ole lainkaan vaan sankamateriaaliin on tehty toiselle puolelle linssiaukkoa vastaava reikä, toisella puolella sankamateriaali peittää linssiaukon.

Silmän edessä kädellä pidettävät peitot vievät lapsen huomion. Kaikki motorinen toiminta, myös heiluminen tai jalkojen heiluttelu häiritsevät keskittymistä näkötehtävään.

Jos lapsella on käytössään silmälasit, peittäminen on helpointa ohuen kasvopaperin avulla. Se taitetaan kolmioksi ja laitetaan silmälasin ja silmän väliin (nähtävissä mm LH Materials 2001 CD:llä osiossa 'Testing vision of a 23 month old child'). Testatessa on tiedettävä, onko kyseessä kauko- vai lähilasit. Yleensä lasten silmälasit ovat kaukolaseja, mutta niissä saattaa myös olla toinen linssi kaukokatseluun ja toinen lähikatseluun joko amblyopian harjoitushoidon tai huomattavan suuren eritaittoisuuden takia.

Dia 12.

Näöntarkkuuden mittaus tehdään samalla tavoin kuin neuvolaiässä. Ensin mitataan binokulaarinen lähinäöntarkkuus, jotta tiedetään, mikä näöntarkkuus lapsella on käytössä lukiessaan. Sen jälkeen mitataan binokulaarinen kaukonäöntarkkuus, jotta tiedetään, mikä näöntarkkuus on käytössä taululle katsottaessa. Monokulaariset näöntarkkuudet voivat olla parikin riviä huonommat kuin binokulaarinen näöntarkkuus eivätkä siten kuvaa toiminnallista näköä.

Jos kaukonäöntarkkuuksista toinen tai molemmat ovat huonommat kuin mitä on mitattu aikaisemmin, mitataan erikseen kummankin silmän lähinäöntarkkuus pitäen silmällä sitä, että testin etäisyys silmästä on kaiken aikaa vakio. Se onnistuu, jos lapsi pitää nyörin päässä olevaa helmeä koko ajan poskensa vieressä. Jos tämä motorinen toiminta näyttää häiritsevä lapsen keskittymistä, testaaja voi pitää nyörin avulla testin oikealla etäisyydellä. Silloin vaikeutena on osoittaa, miltä riviltä lapsen pitää lukea, mutta siitä selvitään näyttämällä riviä nopeasti ja viemällä helmi heti sen jälkeen lapsen posken viereen koskettamatta sitä kuitenkaan.

Dia 13.

Lähinäöntarkkuudet ovat kouluiässä 0.8:n ja1.6:n välillä lähelle katsottaessa ja riviä paremmat kauas katseltaessa. Jos lähinäöntarkkuudet ovat edelleen normaalit ja symmetriset, ei kaukonäöntarkkuuden muutos voi johtua muusta kuin vähäisestä likitaittoisuudesta. Tarvitseeko lapsi silmälasit vai ei, vaihtelee koulusta toiseen. Joissain kouluissa varsinkin alempien luokkien likitaittoiset lapset saavat istua edessä, jolloin lasitarvetta ei ole ennen kuin binokulaarinen näöntarkkuus on alle 0.3. Toisissa kouluissa taas käytetään videoprojektoreita ja diojen tekstit tehdään niin pieniksi, että luokan takaosassa ei edes 0.8 näöntarkkuus riitä. Terveydenhoitajien tulee siksi tietää, mitkä ovat näöntarkkuusvaatimukset kussakin koulussa. (Toisaalta opettajien tulisi tietää, että pienen tekstin tunkeminen diaan on huonoa opetusta, koska lapsen huomiokyvystä liian suuri osa menee näköinformaation selvittämiseen ja sisällön omaksuminen ja muistaminen kärsivät.)

Dia 14.

Kun kaukonäöntarkkuudessa todetaan muutos, sitä EI saa kertoa lapselle sanomalla, että näkö on huonontunut, koska näkö ei ole huonontunut, tärkeä lähelle näkeminen on edelleenkin vaivatonta ja normaalia (ja tulee olemaan sitä kauemmin kuin niillä lapsilla, joiden kaukonäöntarkkuus on hyvä!) On tärkeää, että lapsi alun alkaen oppii ajattelemaan, että likitaittoisuus on myöhemmin etu eikä mikään nuoruuden iän rangaistus. Lapsen tulee saada itsestään positiivinen kuva myös silmiensä suhteen, jotta hän myöhemmin osaa suhtautua kriittisesti, jos häntä kehotetaan tarkistuttamaan näkönsä (=lasinsa) vähintäänkin kerran vuodessa. Vuosikontrolleissa on kyseessä pelkkä rahastaminen. Itse kukin tietää parhaiten, milloin hän haluaa uudet lasit.

Dia 15.

Seulontatutkimuksesta lähetetään jatkotutkimuksiin lapset, joiden katsotaan tarvitsevan silmälasit. Kuten diassa 13 jo selviteltiin, ehdotonta rajaa ei ole, koska silmälasien tarpeeseen vaikuttavat lapsen paikka luokassa ja opettajan käyttämän tekstin koko. Seulontatutkimuksiin otetaan joissain kouluissa myös lapset, joilla jo on lasit. He eivät itse asiassa kuulu seulontatutkimuksien piiriin, joiden tarkoituksena on löytää oireettomien lasten joukosta ne muutamat, jotka tarvitsevat silmälasit. Jos lapsi on jo käynyt silmälääkärin tutkimuksessa, silmälasiasioiden hoito on normaalia lapsen asioiden hoitoa, josta vastaavat lapsen vanhemmat silmälääkäriltä saamiensa ohjeiden mukaan.

Joissain kunnissa terveydenhoitaja lähettää ne lapset, joiden näöntarkkuusarvot ovat olleet matalat, paikalliselle optikolle jatkotutkimukseen. Optikoista vain osalla on näön seulontatutkimuksessa käytettävät testit, joten optikon mittaamia arvoja ei juuri voi verrata koulussa mitattuihin. Optikko voi tietenkin paneutua kouluikäisten asioihin ja hankkia valolaatikon ja lähitestin, jos matkat silmälääkäriin ovat pitkät. Optikon osallistuminen seulontatutkimusten tarkentamiseen ei kuitenkaan saa aiheuttaa viivytystä lapsen pääsyssä silmälääkäriin. Vaikka optikot saavat itsenäisesti määrätä silmälaseja yli kahdeksanvuotiaille lapsille, lapsilla on oikeus yhteen silmälääkärin tutkimukseen, jos seulonnassa on todettu tutkimusta edellyttävä löydös. Tätä oikeutta ei lapsilta saa viedä, vallankin kun ensimmäisessä tutkimuksessa on tehtävä tutkimuksia, joita optikko ei tee eli laajennettava mustuaiset, tutkittava silmänpohjat ja varmistettava, ettei lapsen jännittäminen vaikuta taittovirheen mittaamiseen.

Jatkotutkimuksiin lähetetään tietysti lapset, joiden näöntarkkuusarvot ovat muuttuneet sekä kauko- että lähinäössä.

Dia 16.	Dia 17.

Alentunut lähinäöntarkkuus on tärkeämpi löydös kuin mitä yleensä tiedetään. Monessa paikassahan lähinäöntarkkuutta ei mitata lainkaan, vaikka sen avulla voidaan lähettämiskriteerejä tarkentaa ja siten säästää seulontatutkimusten jatkotutkimuksiin kuluvia varoja. Samalla seulonta myös tarkentuu, koska löydetään ne muutamat lapset, joiden näöntarkkuuden muutos koskee myös oppimisessa tärkeämpää lähinäköä.

Koska koululla ei pystytä ottamaan kantaa siihen, aiheutuuko alentunut näöntarkkuus taittovirheestä vai onko kyseessä silmäsairaus tai näköratojen vaurio, näiden lasten tutkiminen viivytyksettä on tärkeää. Heitä ei kussakin koulussa ole edes yhtä joka vuosikymmenen aikana, joten heidän tutkimisensa ei ole resurssiongelma vaan järjestelykysymys.

Dia 18.

Normaaliarvoihin pitäytyminen on näöntarkkuusmittausten kohdalla vaarallista. Alkavat hoitoa vaativat sairaudet eivät aluksi aiheuta kuin lievän laskun näöntarkkuusarvoissa. Muutos on mitattavissa kuitenkin sekä kauko- että lähinäöntarkkuusarvoissa. Niinä vuosina, jolloin toimin Helsingin koulujen silmälääkärinä, tässä viidenkymmenen tuhannen koululaisen joukossa sattui vain kolme kertaa, että seulontatutkimuksessa löytyi lapsi, jonka näöntarkkuuden muutos johtui sairaudesta. Kun muutoksen aiheuttava sairaus ei useimmiten näy päälle päin, on alentuneen kaukonäöntarkkuuden laadun tarkastaminen lähitestillä tärkeää. Korostaisin jälleen kerran, että nämä ohjeet koskevat ainoastaan oireettomia lapsia. Jos lapsi valittaa näön muuttuneen, hän ei kuulu seulonnan piiriin vaan välittömästi hoidettaviin sairaanhoidon tapauksiin, eli lapsi ohjataan viivytyksittä koululääkärin vastaanotolle. Hän päättää, selvittääkö hän tilannetta itse vai lähettääkö erikoislääkärin konsultaatioon.