4. LUKILAPSET

Lukilapsilla tarkoitettiin aikaisemmin lapsia, joilla on normaali näkö ja kuulo ja joilla silti on vaikeuksia lukemisen ja kirjoittamisen oppimisessa hahmottamishäiriöiden takia. Käsite "lukilapsi" on muuttunut viime vuosina niin paljon, ettei 70-luvun käsite enää ole käyttökelpoinen. Nykyisen ns.laajennetun lukiopetuksen piirissä on lukuisia lapsia, joilla on muitakin vaikeuksia kuin spesifinen lukemisen ja kirjoittamisen vaikeus. Lukilasten joukko on entistä heterogeenisempi.

Näillä lapsilla voi olla poikkeavuuksia myös primääristen näkö- ja kuulotoimintojen alueella. Spesifistä lukemishäiriötä, dyslexiaa, esiintyy myös sokeilla ja kuuroilla lapsilla. Koulujen terveydenhuollon tulisi olla tietoinen niistä lapsista, joilla on erityisiä oppimisvaikeuksia ja valvoa, että kaikki tarvittavat medisiiniset perustutkimukset tehdään ajallaan.

Erityisopetukseen siirtäminen edellyttää siis aistintoimintojen tutkimista ennen psykologin ja mahdollisesti lastenneurologin tekemiä tutkimuksia.

Erityisopetuksessa olevien lasten primääristen aistintoimintojen laatu ja mahdolliset neurologiset poikkeavuudet tulisi tuntea, jotta ne voidaan ottaa huomioon erityisopetusta suunnitellessa. Diagnostinen työ ei tältä osin kuulu erityisopettajalle.

Koululääkäri ja erityisopettaja voivat erottaa toisistaan lukemisvaikeuksien tyyppejä jo koulussa tehtävän lukemistestin avulla, jos käytetään lähinäkötestiä, jossa on toisaalta tekstin pieneneminen, toisaalta tekstin lukemisen vaikeutuminen otettu huomioon (Liite 2.). Jos lukeminen vaikeutuu tekstin pienetessä,on kyseessä näkemisen vaikeus. Jos lukeminen vaikeutuu sanojen pidentyessä, on kyseessä varsinainen lukemisvaikeus. Nämä lapset lukevat usein helpommin pienempää tekstiä, joka vaatii harvempia silmien liikkeitä.