5. AIVOVAURIO JA LAPSEN NÄKÖVAMMAISUUS

Lapset, joiden näkövammaisuus johtuu aivovauriosta, muodostavat vaikeasti tutkittavan ryhmän. Vaurio voi olla joko polvitumakkeesta lähtevien säikeiden alueella, primäärisessä aivokuoressa tai assosiatiivisilla alueilla, subkortikaalisissa radoissa tai visuaaliseen tarkkaavaisuuteen liittyvissä toiminnoissa. Näiden lasten vammaa on usein kutsuttu "kortikaaliseksi sokeudeksi". Koska lapset eivät kuitenkaan ole sokeita, nimi on sittemmin muutettu "kortikaaliseksi heikkonäköisyydeksi". Sitä on kutsuttu myös "kognitiiviseksi heikkonäköisyydeksi" tai "kognitiiviseksi näkövammaisuudeksi". Osa näistä lapsista on diagnostisoitu virheellisesti autistisiksi lapsiksi ja hyvin monen lapsen sairauskertomuksessa on maininta, että lapsella on "autistisia piirteitä".

Se, että aivovaurion aiheuttamalle näkövammaisuudelle on näinkin monta erilaista nimeä, kertoo niistä vaikeuksista, mitä aivovaurion aiheuttaman näkövammaisuuden kuvaamisessa on. Olennaista tälle näkövammaisuudelle on, että lapsen silmät voivat olla täysin normaalit, mutta lapsi selvästikin on heikkonäköinen ja joissain tilanteissa saattaa jopa vaikuttaa täysin sokealta. Käytän itse tästä näkövauriosta mieluiten nimeä aivovaurion aiheuttama heikkonäköisyys, koska aika usein lapsella on sekä aivokuoren (cortex) että aivokuoren alaisten (subkortikaalisten) toimintojen muutoksia. Aivovaurion aiheuttamat näönkäytön häiriöt eivät sulje pois silmävaurioita. Hyvin usein esimerkiksi niillä keskoslapsilla, joille kehittyy keskosten silmävaurio on samanaikaisesti myös näköratojen ja korkeampien näkötoimintojen häiriöitä.

Tähän lapsiryhmään kuuluvat myös ne lapset, joiden liikuntavamma on niin vähäinen, ettei heitä pidetä liikuntavammaisina ja näkövamma on näöntarkkuuden ja näkökentän suhteen niin lievä, ettei heitä pidetä näkövammaisina. Kuitenkin lapsella voi olla vaikeita visuaalisia hahmotushäiriöitä, jotka korostuvat kouluiässä, mutta vaikeuttavat myös lapsen toimintoja ennen kouluikää. Koulunkäynnistä tulee usein niin paljon pettymyksiä tuottava, että lapselle kehittyy sekundäärisiä käytöshäiriöitä.

Tutkimustekniikat, joita käsitellään tässä kappaleessa soveltuvat hyvin suuressa määrin myös nuorten ja vanhempien aikuisten aivovauriopotilaiden tutkimiseen. Vaikka testit ja observaatiotilanteet ovat hyvin samanlaisia, keskustelun sävy on erilainen kuin lapsia tutkittaessa. Ne lapset ja aikuiset, jotka jäävät matalalle kehitystasolle, edellyttävät muita tutkimustilanteita. Niitä käsitellään tämän monisteen osassa III.