3. NÄKÖVAMMAISET LAPSET, JOILLA ON KEHITYSVIIVÄSTYMÄ

Tässä kehitysvammaisten lasten ryhmässä kehitysvamma ja näkövamma ovat toisistaan riippumattomia eikä kuten kappaleessa 5, jossa käsitellään aivovaurion aiheuttamaa yhdistettyä vammaa.

Down-syndrooma on tavallisin kehitysviivästymän aiheuttaja tässä lapsiryhmässä. Jos kehitysviivästymä on lievä tai kohtalainen, se ei juuri vaikuta lapsen näön tutkimiseen. Testit ja kommunikaatio valitaan lapsen tason mukaan eli käytetään kronologista ikää nuorempien lasten testejä.

Usein testitilanteita täytyy harjoitella joko päivähoidossa tai luokkatyöskentelyssä viikkoja, jopa kuukausia ennen kuin varsinainen testitilanne voidaan järjestää. Koska testitilanteissa tarvitaan samoja käsitteitä, joita opetellaan koulussa muutenkin eli samanlainen/erilainen-käsitettä värien ja muotojen suhteen, harjoittelu on helppoa sovittaa lapsen muiden toimintojen yhteyteen sekä päiväkodeissa että koulussa. Näkökentän arvioiminen perustuu useimmiten leikkitilanteiden havainnoimiseen. Seurataan, miten lapsi löytää esineet, törmäileekö hän enemmän oikealla tai vasemmalla puolella oleviin esineisiin ja miten hän reagoi esineisiin, jotka ilmaantuvat näkökenttään takaapäin.

Lasten kehitysviivästymiä on hyvin monenlaisia ja osaan niistä liittyy tunnettuja silmiin ja näköön vaikuttavia muutoksia. Esimerkiksi Down-syndroomalapsilla kaihien kehittyminen saattaa tapahtua missä iässä hyvänsä, joten se täytyy aina muistaa. Heillä on myös toinen erikoinen piirre, jota useinkaan ei huomioida: monilla akkomodaatio, silmän linssin mukauttaminen lähelle, on vajavaista tai puuttuu kokonaan, jolloin kuva lähelle katsoessa jää epätarkaksi.

Kehitysvammaisilla lapsilla karsastukset ja niihin liittyvä toisen silmän toiminnallinen heikkonäköisyys, niin sanottu "laiska silmä", ovat tavallisempia kuin lapsilla, joilla ei ole kehitysvammaa ja ne pitäisi tietysti huomioida varhaiskehitystä seurattaessa. Koska näitä poikeamia ei voida todeta koulujen tavallisen näköseulonnan avulla, kehitysvammaisten lasten näön seuranta kuuluu silmälääkärille tai työhön koulutetulle karsastushoitajalle. Testitilanteita joudutaan harjoittelemaan osana luokkatyöskentelyä.

Kun kehitysvammaisella lapsella hoidetaan toiminnallista heikkonäköisyyttä peittämällä paremmin toimiva silmä, saattaa lapsi reagoida hoitotoimenpiteeseen joko huutamalla ja tappelemalla tai sitten lapsi nukahtaa välttääkseen epämiellyttävän tilanteen. Näissä tapauksissa silmän peittämisestä ei silloin ole mitään hyötyä, koska lapsi ei käytä toiminnallisesti heikompaa silmää ja hoitotoimenpide häiritsee lapsen varhaiskehitystä.

Toiminnallisesti heikkonäköisen silmän harjoitus täytyy tehdä terapian yhteydessä niin, että lapselle tarjotaan jotain hyvin mieluista tekemistä sinä aikana, kun paremmin näkevä silmä peitetään. Huonompinäköisen silmän aktivaatiossa käytetään todella helposti nähtävää, korkeakontrastista, mielenkiintoista katseltavaa. Usein harjoittelun alku onnistuu parhaiten niin, että se suunnitellaan esimerkiksi syöttötilanteeseen, jolloin lapsi saa mieliruokaansa ja ruoka syötetään lusikalla, jonka varsi on tehty stimulaatiomateriaaliksi tai aikuinen käyttää (meikattuja) kasvojaan stimuluksena.

Lasien määrääminen ja käyttö on tässä lapsiryhmässä usein ongelmallista. Syyt siihen, miksi lapset eivät hyväksy lasejaan, vaihtelevat. Jos lapsi on voimakkaasti likitaittoinen, likitaittoisuuden korjaus täytyy aloittaa huomattavasta alikorjauksesta, muuten muutos lapsen maailman rakenteessa on liian suuri. Näiden lasten visuaalinen maailmahan on ollut erittäin rajoittunut ja siitä syystä he eivät tarvitse täyttä likitaittoisuuden korjausta (=silmälaseja, joita käytettäisiin autoa ajaessa tai taululle katseltaessa, koska he eivät tee kumpaakaan vielä moneen vuoteen). Jos taas lapsi tarvitsee lähikorjauksen nähdäkseen lähelle tarkasti, lasit täytyy tehdä joko niin pieneen sankaan, että lapsi näkee hyvin sangan yli kauas katsoessaan tai niillä lapsilla, joilla on jatkuvasti kaukokorjauslasit, kaksiteholasikorjaus siinä vaiheessa, kun lapsi oppii istumaan. Jos korjaukseen käytetään ns. flat-top-linssiä ja sen suurinta segmenttiä, joka asennetaan melko korkealle, vauvaikäinenkin lapsi osaa katsoa lukuosan läpi. Tätä voidaan lisäksi harjoitella osana varhaisterapiaa.

Toisinaan hajataittoisuuden korjaaminen aiheuttaa hankaluuksia, koska lapsi ei pysty hyväksymään kuvan laadussa tapahtuvaa äkillistä muutosta. Tässäkin tapauksessa asteittainen korjaaminen yleensä onnistuu.

Jotkut lapset oppivat hyvin pieninä kompensoimaan taittovirheitä niin, että he katsovat joko silmäripsiensä välistä siristäen tai kääntämällä päätään sivulle jolloin luomiraon ulkoreunan ja mustuaisen sisäreunan väliin jäävä pieni reikä (pin hole) kompensoi taittovirheet. Tällä tavoin jopa lapsi, jonka taittovirhe on -15.0:n luokkaa, pystyy saamaan riittävän selvän kuvan ympäristöstään suunnistaakseen kohti mielenkiintoista esinettä, jonka hän sitten lähelle tultuaan näkee likitaittoisuutensa ansiosta aivan hyvin. Jos lapsi on oppinut käyttämään tehokkaasti tällaista tekniikkaa, lasikorjauksen hyväksyminen saattaa viedä melkoisesti aikaa. Tämä on tavallista esimerkiksi Cornelia de Lange -syndroomalasten kohdalla.

Kun näiden lasten lasikorjauksia suunnitellaan, tulisi aina muistaa, mikä on se visuaalinen tila, jota lapsi käyttää. Täyttä kaukokorjausta tarvitaan vasta sitten, kun lapsen kognitiivinen tila on riittävän laaja.

Kehitysvammaisten lasten lasien kohdalla myös silmälasisankojen suhteen on usein toivomisen varaa. Nämä lapset tarvitsevat hyvin istuvat sangat ja vahvoihin linsseihin hyvin pienet sangat, jotta linssivääristymät jäävät pienemmiksi. Lasien istuvuus on myös näiden lasten kohdalla yhtä tärkeää kuin kaikille meille muillekin. Jos lasit eivät istu hyvin vaan lapsi katselee niiden yli, ne saattavat olennaisesti vaikeuttaa ympäristön havainnointia ja siinä liikkumista.

Kun kurssien yhteydessä vahvojen silmälasien vaikutusta näkömukavuuteen on demonstroitu normaalisti näkeville opettajille niin, että heille on ensin laitettu vahvat miinus- tai pluspiilolasit ja sitten korjattu näin syntynyt taittovirhe vastaavilla sankalaseilla, kukaan näistä normaalinäköisista opettajista ei ole hyväksynyt lasikorjausta vaan mielummin katsonut utuista ympäristöä piilolasien läpi. Sankalaseihin liittyvät kuvan vääristymät ovat ensi alkuun hyvin häiritseviä, joten niihin tottuminen vaatii lapseltakin aikaa ja varovaista harjoittelua. Suuret taittovirheet kannattaa aluksi korjata vain osittain ja hajataittoisuuksien korjaaminen jättää siihen vaiheeseen, kun lapsi on tottunut silmälasien käyttöön.

Mikäli lapsi ei hyväksy mitään lasikorjauksia, hänen näkemänsä maailman visuaalinen rajoittuneisuus tulee muistaa leikkitilanteita järjestettäessä ja kommunikaatiossa. Lapsen näön poikkeavuus unohtuu usein kuukausien ja vuosien mittaan, minkä vuoksi sekä toiminnallisen näön alue että kontrastiherkkyys tavanomaisella kommunikaatioetäisyydellä tulisi demonstroida kaikille lapsen kanssa työskenteleville kerran, pari vuodessa. Uusien työntekijöiden työnohjauksessa ja myös esimerkiksi opettajan sijaiselle pitäisi muistaa selvittää lapsen kommunikaationäön laatu.